– Eipäs minua se muutaman kilon pudotus niin rassaisi.
– No mutta eihän sulla oo mitään pudotettavaa?
– Hah, näkisit mut sovituskopissa. Ihan järkyttävä maha, huh huh...
En tiedä yhtäkään naista, joka olisi erittäin tyytyväinen siihen, mitä peilissä näkee. Siihen voi tyytyä, mutta t o d e l l a harva oikeasti pitää ulkonäöstään – saati rakastaa sitä.
Itse asiassa en tiedä yhtäkään naista, joka ei muuttaisi itsessään jotain tai joka ei hakisi ensimmäiseksi peilikuvasta niitä virheitä. Tiedän esimerkiksi mallikaunottaria, jotka eivät pidä heistä otetuista valokuvista, vaikka muu maailma vierailee Nordströmin Rolfin luona leikkauttamassa nassuaan edes vähän näköiseksi.
Tänään tajusin siihen syyn (ehkä). Itsensä kauniina pitäminen ja ulkoisen itsensä rakastaminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, olkoonkin, että siitä toitotetaan joka paikassa. Siksi sitä on niin vaikea oppia, sillä sättiminen on kuin hengittäminen.
Me emme edes huomaa sitä.
Kuvittele tilanne, jossa vierustoverisi sanoisi naama pokerina "Niin – minähän olen todella kaunis nainen. Siis todella hyvännäköinen muija." Mikä olisi ensimmäinen reaktiosi? En tiedä teistä, mutta itse olisin ensin hölmistynyt ja seuraavaksi kokisin melkoisen negatiivisia tuntemuksia – huh, miten itserakas ihminen.
Aika järkyttävää.
Vaikka kuinka toivoisin, että kaikki rakastaisivat itseään ja pitäisivät itseään kauniina olentona, ajattelen ensimmäiseksi pahaa ihmisestä, joka kehtaa rakastaa omaa ulkoista itseään ihan ääneen. Ja kyllä – hävettää tunnustaa tämä, mutta valehdellakaan en oikein voi.
Itsekriittisyydestä on tullut sosiaalinen normi ja pakko, jolla osoitetaan, että omaa itseä ei nosteta korkeammalle kuin muita. Kauniiseen naiseen ei liitetä kauniita adjektiiveja, vaan kaunis nainen on usein tyhmä, leuhka ja aika ärsyttävä.
Siksi on parempi latistaa itsensä ennen kuin muut ehtivät ja osoittaa, että en nyt varmasti luule liikoja itsestäni.
Itse olen aina ollut e r i t t ä i n itsekriittinen itseäni kohtaan. Jopa julma. Syynään peilikuvaani ja näen vain ne huonot puolet, mikä on turhamaiselle esteetikolle vähintäänkin ahdistavaa. Puhun paljon hyvän itsetunnon ja oman itsen hyväksymisestä, mutta itselleni en annan piiruakaan periksi.
Taidan olla oman itseni pahin vihollinen ja vastustaja, sillä kukaan maailmassa ei kohtele minua yhtä huonosti kuin minä.
Aloitin oman itseni sättimisen jo pienenä ja muistan hetken vielä selvästi: Olin 8-vuotias ja huomasin mummolan peilin kautta, että mahani (lue= kylkiluuni) olivat huomattavan paljon suuremmat kuin kahdella serkullani. HYIKAMALAAIVANJÄRKYTTÄVÄMINÄ oli ensimmäistä kertaa päässäni, eikä se ajatus ole sieltä lähtenyt minnekään vuosien saatossa, vaikka ikää on jo 30. Se kilahtaa päähäni joka kerta, kun kävelen peilin ohi pienempänä tai suurempana.
Ulkonäön lisäksi sama koskee myös muita piirteitä aina älykkyydestä ruokavalioon ja kodin hoitoon: pitäisi ehtiä, jaksaa ja olla aina vain parempi ja parempi - ja tunnistan teissä kaikissa muissa naisissa täysin saman piirteen. Harva lähipiirini nainen vaikuttaa tyytyväiseltä omaan itseensä, koska kaikki näyttävät kokevan itsensä tyhminä, laiskoina ja vähän liian lihavina (itse asiassa en tiedä yhtäkään itsensärakastajaa, onko teitä?).
Voisi olla aika lopettaa tämä itsensä sättiminen ja ihan vain elellä ja olla. Omaa kehoaan (tai muitakaan ominaisuuksiaan) ei ole pakko kritisoida, muokata ja morkata jatkuvasti, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä sitten viisaana 31-vuotiaana? Ilmeisesti iän myötä jonkinmoista järkiintymistä tapahtuu, sillä toisaalta kohtelen itseäni lempeämmin kuin vaikkapa 20-vuotiaana.
Onko teillä samanlaisia kokemuksia vai koetteko, että oman itsen rakastaminen ja hyväksyminen tulee teiltä helposti?
<3 Hannele
Ps. Ja "Kuka on kaunis vol. 1" löytyy muuten täältä. *klik*
Mä olen miettinyt ihan samaa. Suomessa tuntuu muissakin kuin ulkonäköasioissa siltä, että vain vaatimattomuus ja itsensä vähättely on sosiaalisesti hyväksyttävää. Jos uskaltaa vaikka sanoa olevansa hyvä työssään, pitää joku heti leuhkana. Yleinen asenneilmapiirikin saattaa ruokkia epävarmuutta ainakin vähän. Vuosi sitten hirveän laihdutuksen jälkeen olin hetken tyytyväinen ulkonäkööni, mutta sitten palasin taas itseruoskintaan, jota olen harrastanut koko pienen ikäni. Voi kun joku löytäisi viisaiden kiven ja kertoisi, miten omia virheitä oppisi sietämään - tai mielellään ignoraamaan kokonaan :-)
VastaaPoistaVaatimattomuus on kyllä Suomessa hyvin kummallinen hyve – miksi itsensä ja omien saavutusten vähättely on hienoa? Samaten nöyryys, miksi pitää olla nöyrä? :D
PoistaEhkä vain pitäisi opetella vaikkapa valehtelemaan itselleen ensin, että hei nainen saakuta tuo sun pylly näyttää siis tosi hyvältä - kyllähän feikkinaurukin aiheuttaa oikean reaktion? Samalla voisi kantaa sen leuhkan ihmisen maineen, jotta muiden ei enää tarvi :).
Mitä virheitä? Ja miten niin en ole kaunis? Oon just hyvä juurikin näin! Ehkä olen poikkeus, mutta olen pitkään ollut tyytyväinen omaan itseeni. Oli se sitten vähän pyöreämpänä tai nyt vähän kiloja pudottaneena. No miksi sitten kiloja on pudonnut, varmaan joku miettii, ihan siitä syystä että en olisi muuten mahtunut prätkävaatteisiini enää, joten jotain oli tehtävä. Eikä koko vaatekertaakaan tarvitse nyt uusia. Mielestäni jokainen ihminen on kaunis, jokaiselle naiselle löytyy ihailijoita. Ulkonäön suhteen minulla ollut kyllä aina hyvä itsetunto. Omien tekemisten kanssa olen ollut kriittisempi. Tiedän olevani hyvännäköinen nainen (en varmasti kaikkien mielestä, mutta omasta ja muutaman ystäväni mielestäni ainakin) ja kyllä, minussa on myös vähän mistä ottaa kiinni. Aion pitääkin sen näin :)
VastaaPoistaJee ihanaa Tekla <3. Ehkä voisit järjestää meille muille tsemppikoulutuksen, jossa ihmisiä potkitaan päähän ja perseelle näistä tyhmistä ajatuksista.
PoistaKivaa, että teitä omastakin mielestä täydellisiä naisia löytyy tästä maailmasta ainakin yksi. Vielä on toivoa. :)
Haha! :D Joka aamu kun toteaa peiliin katsoessaan, että huomenta kaunokainen niin päivä on varmasti parempi :) Aluksi menee ironialla, mutta hymy irtoaa ihan varmasti varsinkin jos tukka on pystyssä ja tyynynkuva poskella! Siitä saa semmoisen, "näytän aina hyvältä fiiliksen" varsinkin kun on tämän jälkeen kammannut hiukset ja pistänyt vähän ripsaria (suosittelen kokeilemaan!). Rakkaille ystäville onkin helppo todeta että näytetäänpäs me hyvältä tänään. Vastauksen kuuluu olla, niin näytetäänkin, mutta niinhän me aina! Niistä on hyvä lähteä, toiminut jo monta vuotta ;) Kuka sitä muuten kehuisi jos ei itse itseään :) -TW
PoistaMä olen myös ollut armoton itselleni, mutta vuosien saatossa vähän kai lepsunut. Nykyään joskus tulee jo sellainen olo, että pärstässä voisi olla asiat huonomminkin. Entinen poikayst ... hoit... köh ... kommentoi joskus ihaillen pehmeää ihoani. Ennen sitä en ollut edes ajatellut, että jonkun mielestä voisi olla kaunista (seksuaalisestikin), jos on pehmeä iho. Siitä lähtien olen yrittänyt ajatella, että vaikka kiloja olisikin vähän liikaa, minun hyvä puoleni voi sitten olla vaikka se samettinen iho. Kaikissa kun on jotain hyvää ja jotain huonoa, mutta koko paketti on yleensä se, jota pidetään kauniina :) Itse huomaan pitäväni sellaisia ihmisiä kauniina, jotka ovat luonteeltaan aurinkoisia ja ihania ja erikoisia. Ja joistain ihmisistä, jotka oppii tuntemaan, tulee vielä kauniimpia vuosien varrella! Niin kuin vaikka susta, Hansu!
VastaaPoistaAi niin! Tuli vielä mieleen, että olimme porukalla viime kesänä uimassa ja seurueeseen kuulunut mies kertoi ihailevansa naisia, joilla kasvaa vaaleata ja pehmoista ihokarvaa. Moni nainen varmasti haluaisi kiivaasti eroon vauvakarvoistaan, mutta jonkun mielestä ne voi olla "hot". Tällä kai yritän sanoa, että siinä on jotain hyvää, että ollaan avoimia kehuissa ja mieltymyksissä. Ne saattavat tuoda paljon hyvää jonkun elämään! (Itse kuulun siis näihin nukan peittämiin naisiin. Siksi kommentti tuntui erityisen hyvältä.)
Poista<3 Kiitos noista kauniista sanoista tuossa yllä, ihanasti sanottu <3. Mun mielestä sussa on niin paljon muutakin kaunista kuin vain se iho (vaikka sekin on kyllä ihan huikea). Toisinaan sitä toivoo, että jokainen vois nähdä itsensä myös toisten silmin, sillä muuthan kiinnittää huomiota pääasiallisesti just niihin hyviin juttuihin.
PoistaJa niinhän se on, että kukaan ei voi olla täydellinen ja jos voi, se ei ole enää kaunista. Jossain oli tietokoneohjelman avulla luotu aivan täydellisen näköinen nainen ja hän olikin yllättäen aika ruma.
Mä olin ihan sairauteen asti todella itsekriittinen ja sen vuoksi itsetuhoinen (vuosia, vuosia sitten), ja erittäin ikävien tapahtumien jälkeen, sairaalassa herätessäni tajusin, että minä olen itseni pahin vihollinen tai paras kaveri... Ja siellä saimassa paikassa päätin, että olen itseni paras kaveri.
VastaaPoistaEn ole täydellinen, mutta hyväksyn itseni 110% ja olen itsestäni ylpeä.
Jokaisesta arvesta, selluliitista, lihaksesta, rypystä. Ne ovat elämän jälkiä. Ja vain elämää tämä on. :)
Jos joku tulisi minulle sanomaan jotain loukkaavaa, niin toivottaisin hänet helvettiin, en kaipaa sellaisia ihmisiä elämääni jotka eivät hyväksy minua sellaisena, kun olen.
Ja näitä yritän toitottaa omalle mini-mimmilleni. <3
Sä olet upea nainen, lopeta itsesi arvostelu. Elämä on liian lyhyt siihen.
TAI jos et ole tyytyväinen johonkin itsessäsi, niin toinen vaihtoehto on se, että tee asialle jotain, mutta älä ruikuta. :)
(En tarkoita sinua, vaan joitakin ruikuttajia...)
Voi ei, toivottavasti olet nyt kunnossa. Onneksi tulit tuossa kohtaa järkiisi.
PoistaItselläni ei kyllä noin pahaksi ole koskaan äitynyt itsekriittisyys ja muut eivät minua loukkaa (tai muiden sanomiset ylipäätään.
Niin ja samaa mieltä noista ruikuttajista – herranen aika, että rasittaa ihmiset, jotka aina höpöttää "läskeistään" ja sitten survotaan pullaa naamaan joka päivä. Kamoon.
Olet kyllä oikeassa, kuulostaahan se tosi oudolta jos joku sanoisi noin mitä kirjoitit :D
VastaaPoistaAika paljon vaikuttaa myös se, tekeekö jotain sen eteen miltä haluaa näyttää. Lihoin jokin aika sitten niin paljon että vatsani alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Ei siinä muu auttanut, kun lisätä treeniä ja vähentää syömistä. Nyt olen tyytyväinen :) Toki, onhan muitakin asioita mihin en ole tyytyväinen, ja muuttaisin jos voisin. Vaan kun en voi, yritän olla iloinen pienentyneestä vatsasta :D
Jep, kuten edellä sanoin, mua RASITTAA sellaiset ihmiset, jotka koko ajan kitisee esim. painostaan, mutta syö joka päivä jotain kakkaa ja höpöttää kuitenkin samalla siitä, miten terveellisesti syö ja kyttäilee toisten syömisiä.
PoistaTuskin kukaan on täydellinen omasta mielestään, mutta onneksi sentään suurin osa meistä rakastaa itseään. <3