Synnytyskertomus

Synnytys oli minulle aika positiivinen kokemus, vaikka osa siitä olikin yhtä tuskaa ja olin todella kipeä. Varoitan jo etukäteen että tämä postaus on nääääääääin pitkä ja voi aiheuttaa herkimmissä ahdistusta (huomatkaa välihelpotuksena toimivat iloiset kukkakuvat ;D), eli lukeminen omalla vastuulla...

___

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai sitten ihan hullu helle, kummallisia sadekuuroja ja upea sateenkaari Helsingin yllä. Seisoskelin parvekkeella katselemassa merta ja kärsin – supistukset tuntuivat aina enemmän ja lopulta niitä tuntui jo kuuden minuutin välein. Olin varma, että tänä yönä tapahtuu, mutta aamulla olo oli jälleen normaali. 

Blääh, mikä pettymys.

Seuraavana iltana sama alkoi uudestaan. Supistukset olivat voimakkaampia kuin aiemmin, mutta tuskin voimakasta kuukautiskipua kummempia. Olin aivan varma, että tämä nyt on jälleen joku Luontoäidin ikävä puijausyritys pientä ihmislasta kohtaan, kunnes kello kahdeksalta kuului *poks* – lapsivesi meni!

Huusin miehen paikalle – hetken siinä toisiamme töllöttelimme ja kauhistusjärkytysihastuimme – nyt se alkaa. Suuntasin suihkuun ja jäin sinne oloani helpottamaan, supistukset kun voimistuivat todella nopeasti. Vesi on kyllä uskomatonta ainetta, sillä suihku vei kivulta sen pahimman terän ja auttoi yllättävän tehokkaasti – ilman suihkun tehoa supistus oli huomattavasti vaikeampi kestää. 

Kipu ei suinkaan ollut niin pahaa kuin olin kuvitellut, vaan täysin kestettävissä, mikä oli aika rohkaisevaa. Luotin hengityksen voimaan, laskin supistusten kestoa ja yritin rentoutua. Hyvällä hengityksellä, rentoutumisella ja laskemalla 20 alaspäin pärjäsi muuten yllättävän pitkään – hengittäminen auttoi rentoutumaan, rentoutuminen auttoi kipuun ja laskeminen vakuutti että vielä hetki, ja tämä yksi supistus on ohi. Ensimmäisen kipulääkkeen sain vasta hieman yli tunti sairaalaan saapumisesta, jolloin olin noin kolme senttiä auki.  

Noin yhdeltätoista illalla menimme Kätilöopistolle ja automatka sujui mielenkiintoisissa tunnelmissa – välillä lauleskelin radion mukana ilman minkäänmoista kipua, välillä huusin kettuviitanaa ja yritin hengittää (ja rähisin kuskiparalle joka ikisestä kolosta tiessä – voisko nyt Helsinki vähän panostaa tähän tienhoitoon, häh?). 

Pyysin ammeellista huonetta ja sellainen saatiin. Paha vain, ettei tarjolla ollut sydänkäyrien seuraamiseen tarkoitettua siirrettävää laitetta, joten lopulta olin sidottu sänkyyn tai seisomaan sen vieressä, enkä päässyt lukuisista aneluistani huolimatta veteen. Saapuessamme Kätilöopistolle olin kaksi senttiä auki – mikä pettymys! Matkaa olisi vielä vaikka kuinka ja kipuja oli yhä vaikeampaa kestää. Luotin edelleen ihan vain hengittelyyn kivunlievityksenä ja jossain vaiheessa kokeilin ilokaasua, joka kuitenkin oksetti sen verran, että siirryin suosiolla takaisin hengittelyyn. 

Kipu oli edelleen suhteellisen siedettävää, ei lainkaan niin kamalaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Sain Oxanest-kipulääkettä lihakseen hieman kahdentoista jälkeen, joka helpottikin ja pystyin hieman torkkumaan.

Herätys oli ikävä – koko sali oli täynnä ihmisiä: vauvan sydänäänet hidastuivat liikaa supistusten aikana ja vointia olisi seurattava enemmän. Tämän vuoksi jouduin ei vain yhdesti vaan kahdesti todella ikävään sisätutkimukseen: selällään makaaminen aiheutti todella voimakkaita, kipeitä supistuksia ja silti oli pysyteltävä mahdollisimman paikallaan, kun vauvan päästä otettiin verinäytteitä hapetusarvon selvittämistä varten – nämä hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden ja ne olivat ehdottomasti ne hirveimmät koko synnytyksen aikana: pelkäsin vauvan voinnin puolesta ja supistuksia tuli jatkuvasti. Kieltämättä aikamoista Manaaja-menoa ja jälkikäteen olemme miehen kanssa naureskelleet tilanteelle: Naisesta, joka pahoitteli kohteliaasti pieniä lapsivesilätäköitä lattialla muutuin muutamassa tunnissa, noh – EI niin kohteliaaksi naiseksi. Toisaalta kipu ei vieläkään ollut sitä, mitä olin sen etukäteen kuvitellut olevan ja kuvittelin pahimman olevan vielä edessäpäin.  

Manaaja-hetkien jälkeen aukesi kuitenkin taivas: tutkimukset olivat lisänneet supistusten määrää niin, että niitä tuli jatkuvasti ja ne olivat k i p e i t ä. Rentoutumisesta ei ollut enää puhettakaan, vaan keho hangoitteli kipua vastaan jännityksellä, jota oli aivan turha yrittää hallita. Avuksi sain kiireellisesti epiduraali-tilaan laitettavan puudutteen, fentanylin, joka on maailman ehdottomasti parasta ainetta ja ansaitsee vähintään miljoona hallelujaa. Kivut hävisivät melkeinpä kokonaan – tunsin supistukset, mutta pystyin rentoutumaan niiden aikana, kun vielä hetki sitten rentoutumisesta ei tullut enää mitään ja supistuksia tuli melkeipä tauotta. Fentanyl poisti kivun myös itse ponnistustilanteesta – pystyin ponnistamaan, sillä tunsin supistukset, mutta se oli oikeastaan aika mukavaa puuhaa – ei kipeää touhua ollenkaan (paitsi okei, ne vikat työnnöt... ;D).

Fentanylin ansiosta nukahdin ja kun kätilö ja lääkäri tulivat katsomaan tilannetta kello 04:45 – eli noin kahden tunnin päästä lääkkeen laittamisesta – olin auennut hieman alle neljästä sentistä täyteen kymmeneen senttiin! Voin kertoa että meillä kaikilla loksahti suu auki, Fentanyl – I love you! Tätä ei varmaankaan saa apteekista? ;D

Noin 45 minuutin ponnistusvaiheen (lue= apinanraivoison Nyt tuut ulos sieltä -hetken) jälkeen sain maailman kauneimman ja täydellisimmän pikkumiehen syliini. Tukka-poika syntyi 05:32 avosuisella tarjonnalla ja löysän napanuoralenkin läpi suureen maailmaan. Varpaita ja sormia oli kymmenen, tukka pystyssä ja tuoreet vanhemmat väsyneitä ja onnellisia. 

Jälkeisvaihe sujui aluksi kuin huomaamatta, mutta tikkien laittaminen oli lopulta yksi synnytyksen ikävimpiä vaiheita – ihan vain siksi että se tuntui kestävän ikuisuuden (ja kestikin 1,5 tuntia) ja olin jo todella, todella väsynyt. Mies muistutteli, miten tärkeää on hoitaa sekin vaihe kunnolla läpi, malta vielä hetki, mutta kärsivällisyys oli aikalailla koetuksella niin minulla kuin varmasti hoitohenkilökunnallakin (muistatteko vielä sen pohjalaisen Manaaja-naisen? Se oli paikalla taas ;D). 

Synnytyksen jälkeen olo oli pitkään heikko, koska verenpaine ja hemoglobiini olivat romahtaneet. En päässyt itse sängystä pois, koska olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Lopulta minut vietiin lapsivuodeosastolle paareilla ja pääsin suihkuun vasta seuraavana iltana. 

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvä maku suuhun. Vaikka yön tunteihin mahtui aivan järkyttävän kipeitä hetkiä ja paljon pahoinvointia, huolehtiva ja hyvin apuna ollut rakkausmies, ehdottoman ammattitaitoinen ja synnyttäjää täydellisesti lukenut Mette-kätilö ja FENTANYL tekivät kokemuksesta niin hyvän että erityisiä pelkoja synnytyssalia kohtaan ei jäänyt. Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus.

Jälkikäteen kätilö sanoi minulle, ettei muista kuulleensa ensisynnyttäjän saaneen lasta ulos avosuutarjonnassa ilman imukuppia. Synnytyksen jälkeen ottaa muuten kaikki kommentit todella, todella tosissaan ja tuo pieni kehaisu kyllä made my day (niin siis sen vauvan lisäksi ;D). <3

Jaksoiko joku lukea tänne asti? Vau! Onnittelut siitä – maailman pisin blogipostaus ikinä koskaan! :D

<3 Hannele