Kotona ollaan!

Äitiyslomani loppuu helmikuussa ja olemme paljon pohtineet, mitä sen jälkeen tapahtuu – mennäkö osa-aikaiseksi töihin, jäädäkö hoitovapaalle vai tehdäkö töitä kotoa käsin? Voi tätä valinnan vaikeutta.  Vielä muutama kuukausi ja nämä rauhalliset kotipäivät ovat mennyttä – mihin se aika taas oikein hujahtaakaan? Ja miten herranen aika osaamme päättää, mitä tehdä? Hoitoon en pojua vielä halua laittaa – eihän tuo polonen osaa vielä edes kävellä. 

Välillä vauva-arki on ollut raskasta, mutta pääasiallisesti en tippaakaan ihmettele, miksi äitiyslomaa kutsutaan lomaksi. Meidän pojumme on siis taatusti helpoimmasta päästä – tätä kirjoittaessani hän on nukkunut jo melkein kolme tuntia päiväunia (ja kohta menen hiljalleen pojua herättelemään). Takassa palaa tuli, kynttilät palavat pöydällä ja söin juuri kupuni täyteen suklaata. 

Järettömän raskasta siis. 

Itselleni ehkä eniten väsymystä yöherätysten lisäksi aiheuttava juttu on sitovuus. Imetän edelleen ja haluan tehdä niin ainakin vuoden ikään asti, koska en koe imettämisen olevan erityisen raskasta. Myönnetään kuitenkin että aika usein tuntuu siltä, että haluaisi lähteä täysin ilman aikatauluja tai huolta reissun päälle tai vaikkapa shoppailemaan koko päiväksi. Nyt asiasta on erikseen sovittava, huolettomuus ja spontaanit juhlinnat ovat taaksejäänyttä elämää.

Yhtä aikaa siis ihanaa ja raskasta – niin paljon pieniä, käsittämättömän onnellisia hetkiä. Esimerkiksi juuri nukahtava toukka, joka käpertyy äidin syliin ja haluaa pitää kädestä kiinni tai herääminen pienen, unisen pojan vierestä – ei vain ole parempaa. Toisaalta sitten taas ne yölliset monen tunnin hulinoinnit, niskakakat ja sen sellaiset – ei ehkä ihan niin ihanaa.

Nyt Tukkis on muuten opetellut nukkumaan omassa huoneessa ja uni tuntuukin maistuvan siellä paremmin kuin äidin vieressä. Nostan hänet kuitenkin aika usein viimeisen yösyötön jälkeen viereeni nukkumaan, ihan vain koska mun vauva ja vaivalla tehty ja kohta en enää voi nauttia vauvasta, sillä poika kasvaa ja kehittyy ihan mahdotonta kyytiä. Vielä puoli vuotta ja vieressäni köllii taapero vaavin sijaan.

Päiväohjelmassa maailman pisimpien aamukahvien, köllöttelyn, ulkoilun ja siivoilun lisäksi muuten myös yhtäkkistä kuntoiluintoa! Olinpas eilen maailman kovin muija ja juoksin ensin kolme kilometriä vaunujen kanssa (ylämäkiäkin oli ja paljon) ja sen jälkeen kuusi kilometriä yksin - aikaa meni noin 50 minuuttia. Annoin itselleni ihan miljoonatuhatta selkääntaputusta, koska vähänkö ykkösämmä! :D Kohta olen maailman fitein äiti – oottakaahan vaan ;).

Sellaista pikakuulumista. Nyt lähden herättelemään tuota pojua, muuten menee yöunet hulinaksi.