Kauan, kauan sitten heräsin keskellä yötä. Pelotti, ja päätin hiipiä isän ja äidin viereen nukkumaan. Kotimme olohuoneessa oli suuret ikkunat, joista näki takapihalle ja niiden edessä seisoi hahmo – äiti olikin hereillä.
Oli satanut ensilumi.
Katselimme sitä yhdessä ihan hipihiljaa, vain minä ja äiti kahdestaan. Neljän lapsen perheessä näin rauhalliset, kahdenkeskiset hetket eivät olleet ihan arkipäivää ja ehkä siksi muisto on jäänyt niin vahvasti mieleeni.
Toissa yönä Tukkiksen makuuhuoneesta kuului tuttu inahdus ja hiivin miestä herättämättä olohuoneen ikkunoiden ohi – mustan ja synkän pimeyden sijaan siellä hohti kaunis lumipeite. Siinä me sitten istuimme Tukkiksen kanssa sohvalla ja katselimme pojan ensimmäistä ensilunta.
Ja tällä kertaa minä sain olla äiti.
Ensilumi on aina niin ihmeellinen, kaunis yllätys, vaikka aika kuluu ja elämä on aikuista. Onko se sitä teille muillekin?
Nuo vanhat, harmaantuneet omenapuut ovat ehdoton suosikkijuttuni uudessa kodissamme (okei, takka hyvänä kilpailijana). Kevään tullen on aika aloittaa niiden hellä hoito, mutta nyt ne saavat nukahtaa hetkeksi.
Hyvää yötä, kauniit!
 |  |
 |  |
Oi, sun blogissa on jotain niin ihanaa<3 Jään ehdottomasti lukijaksi!
VastaaPoistaKiitos Iina! :) Ja kivaa kun jäät, tervetuloa!
PoistaOlipa ihana, koskettava teksti. Tiedän tuon tunteen, kun on suuresta perheestä ja pienetkin kahdenkeskiset hetket äidin kanssa muistaa vielä vuosien päästä, aikuisenakin :)
VastaaPoistaKiitos Salla :). Oli meillä itse asiassa äidin kanssa kahdenkeskisiä hetkiä enemmänkin, mutta sitten sitä tohinaakin riitti aika jatkuvasti. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten kummassa äiti on kestänyt neljää lasta – JA VIELÄ MEITÄ! :D
PoistaLapsen saamisen jälkeen ensi lumi sai taas sen saman merkityksen mitä se oli omassa nuoruudessa.Upea teksi <3
VastaaPoistaKiitos Marika! Minulle ensilumi on aina ollut jotenkin sykähdyttävä tyyppi, mutta toki lasten myötä nää jutut kasvaa vielä entistä isommiksi. Tänään laitoimme kuusta olohuoneeseen ja ihanaa jakaa se ensimmäistä kertaa pikkumiehen kanssa (vaikka hän kiukuttelikin hela tiden).
PoistaOi, tunnelma välittyi kyllä tännekin tekstistä! Ulkona näyttää ankealta, ei tuommoisista ihanista kinoksista tietoakaan. Toivoisin kovin, ettei jokainen joulu tästä eteenpäin olisi lumeton, en itseni vaan lapsen kannalta. :) Tuommoisia hetkiä odotellen.. <3
VastaaPoistaKiitos Maria! Toivon myös lunta joka joululle, mutta sitten tammikuun lopussa voisikin alkaa jo kevät ;).
Poistakaunis kirjoitus. :)
VastaaPoistaKiitos Annu Tuulia! :)
Poista