Niin kovin kauan sitten

Kuvitella, että minäkin olen ollut joskus pieni – niin kovin kauan sitten. Olen yrittänyt etsiä Tukka-pojan piirteistä omaa näköäni, mutta aika huonolla menestyksellä – ainoastaan kulmien kurtistus on äidiltä, kaikki muu ihan varpaita myöten on iskältä.

Tosin esimerkiksi tätä alla näkyvää kuvaa katsoessani näen silmissä jotain samaa ja kasvojen muodossa – ehkä peli ei olekaan vielä menetetty? :D

+ 

Ehkä noin kaksivuotiaana? Isän ja äidin mukaan minulla oli kauniit kiharat, mutta koska en antanut kammata hiuksiani, ne oli pakko leikata pois. Reilu kerho kokoontuu ja silleen...

Tarhakuvan harvahammas hyppyrinokka :D. 

Myös nenässä on jotain samaa – nähtäväksi jää nouseeko Tukkikselle samanlainen nykerö kuin äidille. Pienenä aina litistin nenäni sivulta matalammaksi ja mallailin toivenokkaani peilin edessä, kuvitelkaa miten pienestä asti voi ihminen ulkonäkökriisejään kehitellä? Myös hampaat ovat olleet aina ykkösinhokkini, vaikka nykyään ihan pidän niistä – kyllähän Madonnallakin on isot etuhampaat? ;) Vaikka ulkonäössäni on aina ollut asioita joista en pidä, en haluaisi niitä muuttaakaan – kunhan kitisen.

7. luokan kuvassa vielä kiltin näköinen – 8.luokan kuva onkin sitten jo eri juttu...

Lapsena olin hajamielinen ja aika höpsö, "unta ja pierua" kuten mummu sanoi. Lauloin koko ajan (mitä teen kyllä edelleen, sori vaan kaikki) enkä oikein kokenut kuuluvani joukkoon – olin vähän, hmmm.. erilainen nuori? :D Elin jatkuvasti omissa maailmoissani, vaikka kavereita onneksi riitti.

Yläasteella iskikin sitten kummallinen teinivaihe päälle järkyttävine pakkelivaiheineen ja angsteineen. Taisinpa olla hieman "kovis" – pehmosta täysraggariksi siis. Yläaste on kyllä sellaista aikaa, että silloin kaikki taitavat olla enemmän tai vähemmän hukassa oman itsensä kanssa. Voisinpa veikata että ne ovat kaikille hieman hankalia vuosia, syystä tai toisesta. Isosiskoni jaksaa aina muistella, miten hän jätti ihanan barbeilla leikkivän pikkusiskon Suomeen lähtiessään ensimmäistä kertaa Englantiin ja palasi kotiin ovia paiskovan, haistattelevan terminaattorin luo – ihana ihminen olin varmasti :D.

Clueless <3

Ekoja baarireissuja ihanan Helena-ystävän kanssa. Tästä kuvasta on herranen aika lähes 15 vuotta aikaa! Ääks...

Nähtäväksi jää minkä verran Tukkis on tullut äitiinsä, toivottavasti ihan kaikki jutut ei periydy ;D. Mitä sitten taas toivoisin siirtyvän minulta pojalle on peruspositiivinen ote elämään ja usko siihen, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Ja sisuakin minulla riittää, se on ihan hyvä ominaisuus eteenpäin siirrettäväksi.

Millaisia omia ominaisuuksianne ja piirteitänne te huomaatte lapsissanne? Tai oletteko kenties perineet omilta vanhemmiltanne selkeästi jotain?