Viikko synnytyksen jälkeen

Tukka-poika täytti eilen kokonaisen viikon – aika kuluu uskomattoman nopeasti ja mun eloni on kuin Päiväni (onnellisena) murmelina -leffasta. ;D

Olo alkaa hiljalleen olla sellainen kuin ennenkin, tosin aivot eivät vieläkään toimi kunnolla ja lähipiiri saakin makeat naurut, kun en ymmärrä vitsejä, osaa laskea yhteen tai muista sanoja – jee. Onneksi nyt ei tarvitse olla töissä, todennäköisesti räjäyttäisin koko lafkan ennen ruokatuntia ;D.

Myös kroppa on edelleen kovilla – eilen käytin koiraa ulkona 10 minuuttia ja olin aivan rikki sen jälkeen. Myös jälkivaivat ovatkin suurempi juttu kuin etukäteen ajattelin – miksihän tästä ei puhuta enemmän? Sairaalasta panostettiin eniten imetyksen sujumiseen, mikä onkin tärkeää, mutta kyllähän äidin terveyskin on ehdotonta erityisesti ensimmäisillä viikoilla – esimerkiksi episiotomian hoitoon ei anneta kunnollisia ohjeita ja ne kerrotaan vain ohimennen. Ei esimerkiksi mainita, että liiallinen istuminen voi aiheuttaa tikkien repeämisen, vaan suositellaan välttämään liiallista istumista – varmasti kehotus menisi paremmin kaaliin, jos tietäisi mitä siitä voi seurata. Lisäksi itselleni vielä sanottiin että tikit eivät voi revetä, mikä on ihan kukkua...

Pikkumiehelle saa jo vaikka kuinka huikeita kampauksia – äiti vähän leikki ;D. 

Keho on siis edelleen kovilla, mutta mitäs pienistä (kuten kipeistä, kipeistä rinnoista) – pikkumies on terve, syö hyvin ja nukkuu yönsä 3–4 tunnin pätkissä, mistä äiti on erityisen kiitollinen. Esimerkiksi viime yönä syötin Tukka-pojan noin kello 12 (hän heräsi juuri kolmen tunnin unilta) ja seuraavan kerran noin neljän aikaan, eli yhdellä yösyötöllä mentiin. Pidän peukaloita käsivarsia myöten ristissä, että tämä jatkuu näin helppona. Tietysti olisi ihanaa, että pikkumies pysyttelisi välillä hereilläkin, mutta eiköhän senkin aika koita kohta ;).

Belly Bandit on muuten ollut aivan uskomaton apu palautumiseen! Vyötäröni on supistunut sieltä 110 senttimetrin hurjista lukemista viikossa takaisin S-koon korkeavyötäröisiin farkkuihin, vaikka alavatsa tietysti vielä pömpöttääkin ei-tuettuna. Myös kilot ovat häipyneet varsin kunniakkaasti, saa nähdä minkä verran imetys vaikuttaa tulevaisuudessa elopainoon.

Miten siellä ruudun toisella puolen sujuu elo?

<3 Hannele

Synnytyskertomus

Synnytys oli minulle aika positiivinen kokemus, vaikka osa siitä olikin yhtä tuskaa ja olin todella kipeä. Varoitan jo etukäteen että tämä postaus on nääääääääin pitkä ja voi aiheuttaa herkimmissä ahdistusta (huomatkaa välihelpotuksena toimivat iloiset kukkakuvat ;D), eli lukeminen omalla vastuulla...

___

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai sitten ihan hullu helle, kummallisia sadekuuroja ja upea sateenkaari Helsingin yllä. Seisoskelin parvekkeella katselemassa merta ja kärsin – supistukset tuntuivat aina enemmän ja lopulta niitä tuntui jo kuuden minuutin välein. Olin varma, että tänä yönä tapahtuu, mutta aamulla olo oli jälleen normaali. 

Blääh, mikä pettymys.

Seuraavana iltana sama alkoi uudestaan. Supistukset olivat voimakkaampia kuin aiemmin, mutta tuskin voimakasta kuukautiskipua kummempia. Olin aivan varma, että tämä nyt on jälleen joku Luontoäidin ikävä puijausyritys pientä ihmislasta kohtaan, kunnes kello kahdeksalta kuului *poks* – lapsivesi meni!

Huusin miehen paikalle – hetken siinä toisiamme töllöttelimme ja kauhistusjärkytysihastuimme – nyt se alkaa. Suuntasin suihkuun ja jäin sinne oloani helpottamaan, supistukset kun voimistuivat todella nopeasti. Vesi on kyllä uskomatonta ainetta, sillä suihku vei kivulta sen pahimman terän ja auttoi yllättävän tehokkaasti – ilman suihkun tehoa supistus oli huomattavasti vaikeampi kestää. 

Kipu ei suinkaan ollut niin pahaa kuin olin kuvitellut, vaan täysin kestettävissä, mikä oli aika rohkaisevaa. Luotin hengityksen voimaan, laskin supistusten kestoa ja yritin rentoutua. Hyvällä hengityksellä, rentoutumisella ja laskemalla 20 alaspäin pärjäsi muuten yllättävän pitkään – hengittäminen auttoi rentoutumaan, rentoutuminen auttoi kipuun ja laskeminen vakuutti että vielä hetki, ja tämä yksi supistus on ohi. Ensimmäisen kipulääkkeen sain vasta hieman yli tunti sairaalaan saapumisesta, jolloin olin noin kolme senttiä auki.  

Noin yhdeltätoista illalla menimme Kätilöopistolle ja automatka sujui mielenkiintoisissa tunnelmissa – välillä lauleskelin radion mukana ilman minkäänmoista kipua, välillä huusin kettuviitanaa ja yritin hengittää (ja rähisin kuskiparalle joka ikisestä kolosta tiessä – voisko nyt Helsinki vähän panostaa tähän tienhoitoon, häh?). 

Pyysin ammeellista huonetta ja sellainen saatiin. Paha vain, ettei tarjolla ollut sydänkäyrien seuraamiseen tarkoitettua siirrettävää laitetta, joten lopulta olin sidottu sänkyyn tai seisomaan sen vieressä, enkä päässyt lukuisista aneluistani huolimatta veteen. Saapuessamme Kätilöopistolle olin kaksi senttiä auki – mikä pettymys! Matkaa olisi vielä vaikka kuinka ja kipuja oli yhä vaikeampaa kestää. Luotin edelleen ihan vain hengittelyyn kivunlievityksenä ja jossain vaiheessa kokeilin ilokaasua, joka kuitenkin oksetti sen verran, että siirryin suosiolla takaisin hengittelyyn. 

Kipu oli edelleen suhteellisen siedettävää, ei lainkaan niin kamalaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Sain Oxanest-kipulääkettä lihakseen hieman kahdentoista jälkeen, joka helpottikin ja pystyin hieman torkkumaan.

Herätys oli ikävä – koko sali oli täynnä ihmisiä: vauvan sydänäänet hidastuivat liikaa supistusten aikana ja vointia olisi seurattava enemmän. Tämän vuoksi jouduin ei vain yhdesti vaan kahdesti todella ikävään sisätutkimukseen: selällään makaaminen aiheutti todella voimakkaita, kipeitä supistuksia ja silti oli pysyteltävä mahdollisimman paikallaan, kun vauvan päästä otettiin verinäytteitä hapetusarvon selvittämistä varten – nämä hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden ja ne olivat ehdottomasti ne hirveimmät koko synnytyksen aikana: pelkäsin vauvan voinnin puolesta ja supistuksia tuli jatkuvasti. Kieltämättä aikamoista Manaaja-menoa ja jälkikäteen olemme miehen kanssa naureskelleet tilanteelle: Naisesta, joka pahoitteli kohteliaasti pieniä lapsivesilätäköitä lattialla muutuin muutamassa tunnissa, noh – EI niin kohteliaaksi naiseksi. Toisaalta kipu ei vieläkään ollut sitä, mitä olin sen etukäteen kuvitellut olevan ja kuvittelin pahimman olevan vielä edessäpäin.  

Manaaja-hetkien jälkeen aukesi kuitenkin taivas: tutkimukset olivat lisänneet supistusten määrää niin, että niitä tuli jatkuvasti ja ne olivat k i p e i t ä. Rentoutumisesta ei ollut enää puhettakaan, vaan keho hangoitteli kipua vastaan jännityksellä, jota oli aivan turha yrittää hallita. Avuksi sain kiireellisesti epiduraali-tilaan laitettavan puudutteen, fentanylin, joka on maailman ehdottomasti parasta ainetta ja ansaitsee vähintään miljoona hallelujaa. Kivut hävisivät melkeinpä kokonaan – tunsin supistukset, mutta pystyin rentoutumaan niiden aikana, kun vielä hetki sitten rentoutumisesta ei tullut enää mitään ja supistuksia tuli melkeipä tauotta. Fentanyl poisti kivun myös itse ponnistustilanteesta – pystyin ponnistamaan, sillä tunsin supistukset, mutta se oli oikeastaan aika mukavaa puuhaa – ei kipeää touhua ollenkaan (paitsi okei, ne vikat työnnöt... ;D).

Fentanylin ansiosta nukahdin ja kun kätilö ja lääkäri tulivat katsomaan tilannetta kello 04:45 – eli noin kahden tunnin päästä lääkkeen laittamisesta – olin auennut hieman alle neljästä sentistä täyteen kymmeneen senttiin! Voin kertoa että meillä kaikilla loksahti suu auki, Fentanyl – I love you! Tätä ei varmaankaan saa apteekista? ;D

Noin 45 minuutin ponnistusvaiheen (lue= apinanraivoison Nyt tuut ulos sieltä -hetken) jälkeen sain maailman kauneimman ja täydellisimmän pikkumiehen syliini. Tukka-poika syntyi 05:32 avosuisella tarjonnalla ja löysän napanuoralenkin läpi suureen maailmaan. Varpaita ja sormia oli kymmenen, tukka pystyssä ja tuoreet vanhemmat väsyneitä ja onnellisia. 

Jälkeisvaihe sujui aluksi kuin huomaamatta, mutta tikkien laittaminen oli lopulta yksi synnytyksen ikävimpiä vaiheita – ihan vain siksi että se tuntui kestävän ikuisuuden (ja kestikin 1,5 tuntia) ja olin jo todella, todella väsynyt. Mies muistutteli, miten tärkeää on hoitaa sekin vaihe kunnolla läpi, malta vielä hetki, mutta kärsivällisyys oli aikalailla koetuksella niin minulla kuin varmasti hoitohenkilökunnallakin (muistatteko vielä sen pohjalaisen Manaaja-naisen? Se oli paikalla taas ;D). 

Synnytyksen jälkeen olo oli pitkään heikko, koska verenpaine ja hemoglobiini olivat romahtaneet. En päässyt itse sängystä pois, koska olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Lopulta minut vietiin lapsivuodeosastolle paareilla ja pääsin suihkuun vasta seuraavana iltana. 

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvä maku suuhun. Vaikka yön tunteihin mahtui aivan järkyttävän kipeitä hetkiä ja paljon pahoinvointia, huolehtiva ja hyvin apuna ollut rakkausmies, ehdottoman ammattitaitoinen ja synnyttäjää täydellisesti lukenut Mette-kätilö ja FENTANYL tekivät kokemuksesta niin hyvän että erityisiä pelkoja synnytyssalia kohtaan ei jäänyt. Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus.

Jälkikäteen kätilö sanoi minulle, ettei muista kuulleensa ensisynnyttäjän saaneen lasta ulos avosuutarjonnassa ilman imukuppia. Synnytyksen jälkeen ottaa muuten kaikki kommentit todella, todella tosissaan ja tuo pieni kehaisu kyllä made my day (niin siis sen vauvan lisäksi ;D). <3

Jaksoiko joku lukea tänne asti? Vau! Onnittelut siitä – maailman pisin blogipostaus ikinä koskaan! :D

<3 Hannele

Pikapäivitys...

Sanonko rehellisesti ja aivan suoraan? Vauva-arki on aivan ihanaa! Näin alun perusteella meille on sattunut ilmeisen helppo tapaus (KOPUTAN PUUTA, koska tämähän tietysti voi muuttua milloin tahansa), joka kiukkuaa silloin kun siihen on syytä, nukkuu paljon ja syö hyvin.

 

Eilen katsottiin jäkistä ja tänäänkin ohjelmassa on jotain suurin piirtein samaa: oleilua, vauvan tuoksuttelua, vaipan vaihtoa jne. jne. Leppoisat päivät vain kuluvat johonkin, etkä siltikään oikein ehdi tehdä mitään. 

Tällainen pikapäivitys siis tällä kertaa, huomenna toivottavasti enemmän!

Pus. 

<3 Hannele

Onni

Koko elämä vielä edessä. 

Ensimmäiset hampaat, ihastukset, synttärikakut ja lottorivit. Miltä maistuu salmiakki, miltä kevät tuoksuu? Miksi pakkanen paukkuu askeleissa ja aurinko lämmittää?

 Opeteltavana elämän aakkoset aasta ööhön, opettajana Elämä itse.

Nyt vielä äidin iholla suurin onni – ajaton aika, uniset päivät ja lämmin syli. 

Äidin elämää parhaimmillaan. 

- Minä, ensimmäistä kertaa Äiti 22.5.2014 –

Torstaina aamuyöstä meille syntyi pieni ihme – ei Jukka-Poika vaan Tukka-Poika. Kokonaiset 3 460 grammaa ja 51 senttiä onnea itseään. 

Synnytys oli yllättävän positiivinen ja hyvä kokemus, vaikka sen jälkeen en matalan verenpaineen vuoksi noussut koko päivänä sängystä ylös (saati suihkuun) ja tietysti kipuja on vielä. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin synnytyskertomuksessa. Nyt täällä vietetään elämää kuplassa, josta en voi enkä halua vielä vähään aikaan pyristellä ulos. Päivityksiä vauvatuoksuisista hetkistä siis luvassa, mutta jälkikasvun ehdoilla. 

<3 Hannele

Ps. Kuulkaas kuvittelin että en ole yhtään hormonihuuruissa synnytyksen jälkeen, mutta TAAS piti itkeä kun kirjoitin tuota alun runoa. HUH, vähän rasittavaa tällainen jatkuva märinä ;D. 

Voihan synnytys!

Illalla supisteli puolen tunnin välein. Neljältä aamyöstä supistuksia tuli jo säännöllisesti kuuden minuutin välein ja ne tuntuivat – eivät nyt niin järkyttäviltä kuin olen kuvitellut synnytyskivun tuntuvan, mutta silti ne olivat huomattavasti kivuliaampia kuin vaikkapa normaali kuukautiskipu.

Englantilaista synnytysteetä, jonka nimeen siskoni vannoo – enpäs sitten juonut sitä kuin muutaman kupillisen, auttaisiko tähän hätään?

Noh. Kuuden aikaan olin jo väsynyt ja päätin yrittää nukkua – lopulta se onnistuikin ja kun heräsin, supistukset olivat laantuneet. Nyt puoli kolmen aikaan kipeitä supistuksia tulee jälleen noin puolen tunnin välein, mutta ne eivät ole yhtä kivuliaita kuin yöllä. 

Turhauttavaa. Yöllä kuvittelin että synnytys olisi jo hyvässä vauhdissa tässä vaiheessa päivää. 

Pieniä väliaikatietoja siis, älkää ihmetelkö jos blogi hiljenee hetkeksi. Instagramin puolelle varmaankin päivitelen uutisia vauhdikkaammin, sivun löydät täältä. 

Onko muilla ollut kokemuksia jo alkaneesta synnytyksestä, joka ottaa takapakkia?

<3 Hannele

Raskausviikko 40...

...loppuu huomenna. Tänään heräsin aamulla jostain kumman syystä vakuuttuneena siitä, että tänään on laitettava ihan kaikki valmiiksi. Kohta se tulee. 

Niinpä olen nyt pakannut vihdoin ja viimein sairaalakassin, kuurannut koko kodin ja silittänyt ne viimeisetkin vaatteet vaaville valmiiksi. 

Nyt iltasella sitten supistaakin kipeämmin kuin aikaisemmin, puolen tunnin välein. En usko että vielä välttämättä huomennakaan tulee lähtö, mutta ainakin jotain tapahtuu – pikkumies tulee kohta. <3

Raskausviikolla 40 pikkumies on valmis, painoa on kätilön arvion mukaan 3 300 grammaa – saapas nähdä pitääkö kokoarvio paikkansa. Äidille painoa on tullut kaiken kaikkiaan vain noin 9 kiloa, mutta nyt viimeisen viikon aikana ainakin turvotusta on enemmän kuin aikaisemmin ja olenkin syönyt ihan mitä sattuu (se myös tuntuu ja näkyy, huh). Selkä kipeytyy taas jatkuvasti, supistaa, närästää ja kaikki sattuu, mutta toisaalta kohta (ehkä) urakka on saatu päätökseen ja on maailman parasta kiitosta vaille valmis. 

Saapas nähdä tuleeko poika huomenna vai viikon päästä – näin kivuliaat supistuksen kun voivat jatkua kauankin. Pitäkää peukkuja – mua jännittää, pelottaa, ahdistaa, ihastuttaa ja huuuuuh!

Pus. 

<3 Hannele

Viimeinen ostosreissu yksin?

Laskettuun aikaan on tänään enää kaksi päivää (iik) ja päätin käyttää viimeiset hetket hyväkseni ja suunnata kauppaan viimeistä kertaa pitkään aikaan niin, ettei joku halua roikkua tississä tai hoputa pitämään kiirettä.

Raskausuutisen jälkeen nimittäin yksi jos toinenkin nainen kommentoi "elämäni", eli yksin vietettyjen hetkien ja rauhan olevan auttamattomasti ohitse.

Tätä olisi ollut tarjolla...

 Muutamat kommentit sinällään jaksoivat hymyilyttää, mutta jossain vaiheessa tämä negatiivisten puolien jatkuva korostaminen alkoi ihmetyttää. Olo alkoi olla kuin ihanan aurinkomatkan ostaneella, jolle kaikki petaavat sitä miten hirveää kaikki tulee olemaan – oli niitä lapsia sitten tai ei. 

Elämä on ihan kamalaa pienten lasten kanssa tuntuu olevan jokin yleismaailmallinen totuus, jota kaikki päät nyökytellen todistelevat toisilleen. 

...mutta taitavat kaikki olla vatsan kohdalta vähän tiukkoja?

Tottahan elämänmuutos onkin – et elä vain enää itsellesi ja vain omia halujasi varten, mutta en usko että niistä joutuu luopumaan kokonaan. 

Aivan varmasti elämä muuttuu, mutta loppuuko se? Eikö elämän parasta antia ole juuri ne rakkaat ihmiset ja se että mikään ei ole pysyvää? Lapsessa on toki haastetta, mutta jo nyt kun ajattelen pientä ihmettäni tiedän hänen tuovan elämääni enemmän kuin mikään muu koskaan aiemmin. 

Onneksi löytyi sentään jotain shopattavaa, joka taatusti mahtuu ;). 

Olen vahvasti sitä mieltä että onnellinen ja itseäänkin ajatteleva äiti on paras mahdollinen äiti myös lapselleen ja toivottavasti tulevaisuudessa pystyn välttelemään turhaa syyllisyyttä viimeiseen asti – ei ole lapselta pois, jos äiti suuntaa salille, shoppailemaan tai vaikka tyttöjen kanssa juhlimaan silloin tällöin, päinvastoin. 

En sano että kaikki äidit kaipaisivat yksinoloa, mutta minä kuulun vahvasti niihin naisiin, jotka välillä haluavat lukea lehteä rauhassa tai kierrellä kauppoja muutaman tunnin. 

Onnekseni minulla on myös mies, joka mahdollistaa tämän kaiken – itse asiassa se taitaakin olla tärkein yksittäinen asia tulevaa ajatellen, sillä monessa perheessä äiti pyörittää yksin koko soppaa ja vetää itsensä samalla aika piippuun. Ei ole reilua mieheltä sysätä kaikkea vastuuta lasten hoidosta ja kotitöistä naisen harteille, sillä yhdessähän ne lapset on hankittu ja koti perustettu. Silti näen tätä yllättävän usein. 

Mitä mieltä te olette äidin "omasta ajasta"? Onko teillä mahdollisuutta tehdä haluamianne asioita ja tarvitsetteko välillä pientä hengähdystaukoa, vai oletteko niitä äitejä, jotka mieluusti viettävät kaiken vapaa-aikansa perheen kesken? 

<3 Hannele