Osa 3256: Miksi leipominen on perseestä

Olen hieman tuurijuoppo mitä leipomiseen tulee: välillä homma onnistuu täydellisesti ja itsekin hämmästelen, miten siitä tulikin noin hieno. Toisinaan sitten taas vien suklaakakun parvekkeelle jäähtymään ja se räjähtää (true story).

Paineen alaisena työskentely ei taida ihan olla sitä ominta minua, sillä inspiraatiokuva:

Kuva: Etsy

Kuva kello 11 aikaan illalla, kun olin päättänyt että ei helekkari tää sokerimassahan on ihan matöfakör ja nyt lähti nämä kuorrutteet helevettihin.

Elämän sarkasmia.

Lopulta siis luovutin ja irrotin typerät sokerimassat muualle koko kakusta, aamulla kiirehdin lähikauppaan hakemaan tuorejuustoa ja tomusokeria.

Mehän ei helteen kanssa muutenkaan olla kavereita – en voi sietää jatkuvaa kuumuutta ja kauniisti sanottuna saatan olla välillä vähän äkäinen – mutta viimeinen niitti oli ristiäispäivän aamuna, kun tomusokerikuorrute ei pysynyt jatkuvan pakkasessa jäähdyttelynkään jälkeen ja vain valui, valui ja valui...

Kahvipöydässä istui sitten tuollainen kunkku. Ei kaunis, mutta maistuva. Itse asiassa päältä katsottuna kakku oli ihan sievä, sillä pursottelin päälle ruusun näköisiä kuvioita (mies kävi tosin tsemppaamassa kesken koristelun "tosi kauniita länttejä kulta"), mutta tuosta sivulta – ei hyvää päivää.

Tuolla takana näkyy muuten toinen kokkaamani kakku ja nyt en kyllä ymmärrä, miksi en hoksinut napata siitä kuvaa lainkaan – se oli nätti? Nyt tietenkään ette usko, mutta oli se.

Ristiäispäivän menu:

Minttusuklaakakku (alias perspää)

Sitruunajuustokakku gluteenittomana

Lohirullat

Kinkkumuffinit (kiitos kummitädille!)

Brunbergin pusut

Karjalanpiirakat ja munavoi

Muut leipomukset onnistuivat hyvin ja makuhan se on kai tärkein *köh*. Poika sai nimen ja vieraat mahansa täyteen, sehän se on pääasia.

Ja note to self: ei enää perhejuhlia elokuun helteillä + ensi kerralla älä kokeile uusia juttuja ennen juhlia.